Junan valot puhkoivat keskiyön pimeyttä. Paronitar makasi verilammikossa hyttinsä lattialla, korvaamattoman arvokkaat korunsa kadonneina. Hytti oli lukittu sisäpuolelta eikä konduktööri ollut nähnyt kenenkään käyvän paronittaren yksityisvaunussa koko yönä.
Tilanne oli vakava. Murhaaja olisi saatava kiinni ennen seuraavaa seisahdusta. Tapauksella ei olisi varaa vuotaa julkisuuteen, ei näissä maailmanpoliittisissa olosuhteissa.
Kaiken synkkyyden keskellä loisti kuitenkin yksi valopilkku. Hercule Poirot myhäili tyytyväisen näköisenä, pyöritellen vahattuja viiksiään.
"Luojan tähden, herra Poirot!", huudahti konduktööri. "Onko teillä johtolanka?"
Poirot silmäili konduktööriä hyväntahtoisesti ja virkkoi rauhallisesti: "Paljon parempaa, mon ami. Luulenpa, että olen jo ratkaissut tapauksen!"
Konduktöörin silmät pullistuivat hämmästyksestä.
"Herranen aika, se-sehän on mahtavaa! Herra Poirot, te todellakin olette nero! Pian, kertokaa meille, kuka on syyllinen!"
Poirot nojasi oveen ja aloitti kertomuksensa.
"Alusta asti minulle oli selvää..."
Selonteko katkesi kuin veitsellä leikaten kun ovi, johon Poirot oli nojannut, aukesi yllättäen ja Poirot syöksyi takinliepeet lepattaen ulos täyttä vauhtia kiitävästä junasta. Seurasimme ikkunasta hänen kieppuvan ruumiinsa putoamista koko matkan sillalta alas kallioille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti